No niin, nyt oon kotiutunu viikon leiriltä. Rankka viikko takana, ku piti viikko ohjata ihmisiä. Leirillä puhuttiin seurustelusta, niin tajusin, että ku ens vuonna muutetaan yhteen meistä tulee avopari ja musta rakkaan avovaimo ja rakkaasta mun avomies. Kuinka vanhalta toi kuulostaakaan?
Mutta, meille ei tullukaan 3 viikon ginesta, "vaan" kahen. Kävi niin hyvä säkä, että sain luvan lähtee leiriltä vuorokaudeks pois. Rakas haki aamulla ja vei takas seuraavana aamuna. Vietettiin aika sellanen peruspäivä. Nukuttiin päikkärit, ku kumpiki oli vähä valvonu ja käytiin syömäs kullan porukoilla, ajeltiin ton rakkaan hiukset ja särmättiin barettia. Illalla käytiin vielä kattoos uusin Batman. Batman oli täynnä inttipoikia tyttöystävineen. Leffa ei ollu niin hyvä ku, mitä olin odottanu. Kun sieltä lähettiin niin tarkotus oli mennä suoraan kotiin, ja viettää romanttinen yö, mutta kaverit oliki kaupungissa vähä juhliimassa ja lopulta päädyttiin kaverin grillibileisiin. No, ku lopulta päästiin kotiin, niin riitahan siinä synty. Rakas oli sotkenu mun mekon ensinnäki, ja tunsin muutenki et se oli laiminlyöny poikaystävän "velvollisuuksiaan". No saatiin sovittua asia, ja nyt kaikki ok. Sit se vei mut seuraavana aamuna takas leirille. Eka kerta ku en itkeny! Ehkä tähän rupee tottuun?
Ikävä on kyllä vieläki, varsinki nyt ku rakas on ollu leirillä muutaman päivän ja vasta yöllä kipinävahdista on tullu viestiä. Mutta ehkä tähän rupee just "tottuun". Ku sit ku on vala, niin on jo 10 % armeijasta ohi, jos rakas siis on sen vuoden. Että kyllä se aika vaan on kulunu sitteki.
Muistatteko, kun sanoin, että mulla on kihlajaiskuume. Voin kertoa, että se on vaan pahentunu. Tuntuu siltä, ku muut vaan menis eteen päin, ja me jumitetaan paikoillaan. Myös kaikki suunnitelmat pitää tehdä sillä ajatuksella että: "no, vuoden päästä sitte". Se rupee ottaan päähän, mut kai seki pitää vaan kestää. Kai seki vaan kuuluu tähän armeija aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti