Elikkä kyllä, luitte oikein, rakas on yhä sama rakas ku mikä pari vuottaki sitte. Ollaan siis pysytty yhessä ja asutaan yhä samassa kämpässä, mikä hommattiin intin loppu puolella. Tää saattaa kuulostaa tosi upeelta ja hienolta, mutta aina se ei sitä oo ollu.
Kun intti loppu niin elokuussa sitte muutettiin yhteen n. 400 km päähän meijän kotikaupungista. Se oli ehkä yks elämäni jännimmistä päivistä. Täysin uus elämä aivan täysin uudessa ympäristössä. No en sitte kauaa kerinny kaupunkiin tutustua ku mulla jo alkoki koulu. Tapasin sielä yhen aivan mahtavan ihmisen, josta sitte onki tullu mun sydänystävä ja jonka kanssa nähään tosi paljo.
Pari viikkoo mun koulun alkamisesta alkoki sitte rakkaalla yliopisto. Hmm, mitähän siitä oikeen kertois. Alotetaan vaikka siitä, että siitä eteen päin kaikki lähti jyrkkään alamäkeen. Rakas oli ollu hukassa vähä koko kesän, mutta silti oltiin tiiviisti yhessä ja tehtiin ihana Tukholman matkaki. Kaikki muuttu ku se meni yliopistoon. En ollukaan enää ykkönen, enkä enää edes ehkä kakkonen.. Tuli kaikki korkeakoulubileet kuvioihin, uusia ystäviä ja paljo opiskelua.
Rakkaalle tuli myös sellanen huono tapa, että aina ku se oli ryyppääs, niin se valehteli jostain ja tästä otettiin aika monestiki yhteen ja aina lopulta jompikumpi joutu sohvalle. Myöski ystävien seura rupes kiinnostaan enemmän ku oma tyttöystävä ja tää tuntu pahalta siitä syystä, että itelläni ei ollu täälä vielä puoltoista vuotta sitte paljo ketään tai mitään. Eli istuin kotona kutomassa. Ja tiiän, että kuulostan aika tyrannilta ja tiedän että oon ripustautuja, mutta joka viikkoset bileet ja krapulat rupes todellaki tuleen korvista!
Eli viime vuonna tuli otettua aika paljo yhteen. Jotta viime vuodesta saatais vielä vähä kehnompi, niin se mun rintapatti tutkittiin uudestaan täälä, ja huomattiin, että se on harvinainen kasvain, joka vaati leikkauksen. Kävin siis läpi päiväkirurgisella elämäni ensimmäisen leikkauksen ja siitä seuras nyt sitte joka vuotiset kontrollikäynnit. Toivottavasti se ei uusis, koska nyt jo rinnasta jouduttiin ottaan jonku verran tervettäki kudosta ja jos se uusii usein, niin joudutaan ehkä lopulta poistamaan koko rinta. Eli nyt vaan sormet ristissä.
Onneks sitte taas kevään tultua asiat rupes meneen paremmin meijänki kohdalla ja riidat (ja bileet ja valehtelu) väheni. Kesä oltiin meijän kotikaupungissa samassa kesätyöpaikassa. Ja kesään ei oikeestaan kuulunu mitään sen kummempaa muuta ku sukulaisten koko aikanen vihjailu kihlautumisesta ja paluu inttiin Rakkaan pikkuveljen muodossa. Meki päästiin käymään sielä, mikä tuntu vuoden jälkeen tosi oudolta, ja ah, kuinka ihanaa oli ku ei tarvinnukaan jättää sitä rakasta sinne vaan sen sai ottaa muukaan.
Kun syksy taas tuli niin palattiin takas meijän omaan kotiin. Kesän aikana sitä oli taas unohtanu miten ihanaa se oma koti onki vaikka paljo puuhaahan siihenki kuuluu. Myös ollaan kummatki yritetty nyt vähä tsempata meijän suhteen eteen. Niin että mä en raivois niin helposti ja että rakas ei valehtelis ja välillä ajattelis myös muaki.
No alku syksy meni hyvin, mutta sitte ku pimeys alko niin todettiin rakkaalla aika voimakas kaamosmasennus, mikä sillä oli alkanu jo intistä. Se aiheutti rakkaassa aikamoista alakuloa ja haluttomuutta melkeen kaikkeen paitsi pelaamiseen. Rakas sai onneks lääkityksen ja nyt menee taas jo vähän paremmin, vaikkaki pelaaminen on vieläki vähä ongelmallista ku sitä saattaa tapahtua monta tuntia päivässä.
Tehtiin myös uuden vuoden lupauksia, että tänä vuonna saadaan suhde kuntoon. Sovittiin, että pidetään kerran kuussa treffi-ilta ulkona ja kerran kuussa täälä kotona, ilman puhelimia, pädejä ja tietokoneita, että keskityttäis vaan meihin. Sovittiin myös, että rakas hakis apua sen pahaan sitoutumiskammoon, mikä vaan melkeenpä paheni intin jälkeen. Ollaan kyllä puhuttu naimisiin menosta ja perheestä, mutta siltikään se rakas ei oo mua valmis kihlaamaan. Voitte kuvitella kuinka kovasti sitä jo tahtoisin, ku oon haaveillu siitä jo koko rakkaan intti ajan. Rakas ei pysty edes puhumaan tästä sen kammosta kenenkään kaverin kanssa, niin pitää toivoo että jostain sitä apua sille saatais, että saatais meijänki suhdetta etenemään. Ollaan kuitenki nyt oltu yli viis vuotta yhessä.
Ja te keillä on nyt rakkaat intissä, niin muistakaa nauttia siitäki ajasta minkä saatte olla erillään ikävöiden sitä toista, nimittäin sitä ikävöimistä ku ei kauheesti tapahdu saman katon alla. Siinä on myös aikaa itsenäistyä ja tehä omia juttuja. Ja nyt ku jälkeen päin ajattelee, niin intti onki ollu lopulta yks parhaista vuosista, ja onhan seki kyllä totta, että aika kultaa muistot.
Meijän suhde toimi silloin intti aikana ainaki tosi hyvin, oli paljo yhteisiä haaveita ja kaikki vielä edessä päin. Kerkesin myös harrastaa paljo ja käydä töissä, mistä johtuki että käytiin ulkona syömässä lähes tulkoon joka viikonloppu. Opiskelija budjetillapa ei oo enää tollaseen paljoo varaa. Ja muistakaa, että se vuosi on myös aika ainutlaatunen, tollasta aikaa ei enää ehkä tuu uudestaan, mikä on toisaalta sitte taas ihan kivaaki.
Ja vaikka nyt on ollu aika vaikeeta tässä suhteessa, niin uskon, että tästä noustaan vielä, ja että on kiva vuosi edessä. Mulla mm. koulu loppuu ja pitäis löytää töitä (jäiks!) ja toivon mukaan kihlaudutaan, ainaki kummallaki pitäis nyt olla yritystä sen eteen. Kesän lopulla on myös tän mun sydänystävän häät, missä toimin kaasona, niin koko kesä taitaaki aika lailla mennä sellasessa häähumussa - haaveillen takaraivossa omistaki häistä. Ehkä vielä jonain päivänä!
Toivottavasti saitte tästä mun ajatusoksennuksesta edes nyt jotain selvää ja tsemppiä kaikille uusille inttileskille. Nopeesti se puolvuotta/yheksän kuukautta/vuosi menee.
Ja tietenkään en voi lopettaa vanhaa perinnettä niin pitäähän sitä vielä biisiki liittää loppuun: Celine Dion- The Power of Love
Tää biisi siks, että se rakkaus ja tahto kyllä voittaa kaikki esteet jos vaan niin haluaa ja tahtoo. Vaikka välillä ois valmis heittämään toisen pihalle, niin silti jos on yhteenkuuluvuutta ja yhteistä halua niin asiat saa kyllä yleensä järjestymään.
