Päätin ruveta kirjoittamaan anonyymiä inttilesken päiväkirja -blogia. Päätin tehdä tämän itselleni muistoksia ja todisteeksi siitä, että päivät kuluvat ja yhtäkkiä poikaystäväni armeija-aika onkin jo ohi. Tein tämän myös siksi, että päivittelen tätä luultavasti nopeampaan tahtiin, kuin mitä kirjoittaisin oikeaa päiväkirjaa. Näin hyvät ja huonot muistot tulee kirjattua paremmin ylös.
Elikä vähän taustatietoja. Olen 19-vuotias tyttö, jolla alkaa superabi vuosi, ja mikä kestää aina joulukuuhun saakka. Olemme tunteneet poikaystäväni kanssa toisemme jo melkein 5 vuotta ja siitä ajasta olemme seurustelleet noin 2 vuotta ja 8 kuukautta, ja pisin erossaolo aikamme on ollut 3 viikkoa minkä hän oli jenkeissä. Eli hänen inttiin lähtönsä on ollut todella suuri muutos kummankin elämään, kun olemme jo kuuluneet noinkin kauan toistemme joka päiväiseen elämään ja olemme nähneet toisiamme runsaasti, sillä olimme samassa koulussa ja meillä on aikalailla sama kaveriporukka.
Palvelukseen poikaystäväni astui Kajaanissa 2/2012 saapumiserässä. Hänellä on tavoitteena RUK:iin pääsy, eli vuosi luultavasti tiedossa, mutta pidän hänelle peukkuja, vaikka se ei itselleni ehkä mieluisin vaihtoehto olisi, mutta eihän se ole kuin puolivuotta lisää ja sitten saan hänet itselleni.
Olemme jo suunnitelleet intin jälkeistä elämää, mikä ehkä auttaa jaksamaan ja katsomaan asioita eteen päin. Sillä jos hän päättää olla vuoden intissä, niin sen jälkeen muutamme yhteen, eri paikkakunnalle kuin millä nyt asumme. Hänellä on jo opiskelupaikka tiedossa, mutta itselläni ei vielä ole, kun tosiaankin valmistun ylioppilaaksi vasta joulukuussa. Olemme myös suunnitelleet ulkomaan matkaa ensi kesälle kun hän vapautuu.
Mutta mutta, ensimmäiset päivät ovat olleet hirveitä! Kun olemme koko ajan nähneet toisemme ja nyt sitä toista ei näekkään, niin muutos tuntuu hirmu isolta. Eilen pallo oli aivan hukassa, enkä edes tiennyt miten päin olisin kavereiden seurassa ollut. Tämäkin päivä on lähestulkoon mennyt sohvalla ikävöide ja välillä on muutama kyynelkin vierähtänyt. Tapasin myös hänen vanhempiaan tänään muutaman tunnin, mikä oli mukavaa, sillä oli kiva puhua sellaisten kanssa, jotka ovat edes vähän samassa tilanteessa.
En ole kuullut poikaystävästäni paljon mitään, koska heillä on ollut niin tiivis ohjelma. Mutta kerkesi hän siitä huolimatta puhumaan kanssani muutaman minuutin. Onneksi viikonloppuna on kotiväenpäivä, niin näemme edes muutaman tunnin. Ja sitä seuraavana viikonloppuna hänellä on jo onneksi loma!
Jos siellä on joku kohtalotoveri, niin jaathan mielelläsi omiakian tuntemuksia.
Tämä inttileski lähtee nyt nukkumaan, ja toteaa, että onpa taas yksi päivä vähemmän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti