Tj 276

Tänään taas toi puolikkaani lähti satojen kilometrien päähän ja vieläpä gines edessä. Tuntu aika pahalta viedä se asemalle. Itkuki ehkä pääsi. Ennen ku vein rakkaan asemalle sitä vaan tuijotti kelloo. Vielä niin ja niin kauan, ja samalla ajatellen, että apua, enää niin vähä aikaa.

Jotenki tuntuu, että irti päästäminen aina viikonlopun (varsinki pidennetyn sellasen) jälkeen on vaikeeta, mutta sitte ku arkeen ilman toista taas tottuu niin tuntuu, että kyllähän se aika vaan menee eteen päin kuitenki.

Luin tossa äsken yhen kaverin kirjottaman tekstin siitä kuinka jokanen päivä pitäis elää täysillä. Oon miettiny tota ja pyrkiny tohon, mutta nyt intin ajaks, se täysillä eläminen on vaan loppunu. Vaikka kuinka yrittäis, niin ei se vaan suurimmaks osaks onnistu, sydän on liian kaukana. Päivät menee samaalla kaavalla. Aamulla kouluun, sieltä kotiin, sit syön, kato tvtä ja illalla vähä läksyjä ja lukemista yms. Sama toistuu lähes päivittäin, paitsi sitte ku on jotain harrastuksia. Mutta sitte kun viikonloppu tulee, niin sitä virtaa riittäis vuorokauden ympäri, ei vaan halua menettää hetkeekään yhteisistä tunneista.

Tuntuu, että seuraava vuosi vaan menee odotteluun ja päivien tuijotteluun. Vuosi valuu vaan hukkaan. Joka päivä vaan toivoo, että oispa jo 20.6.2013, sitte tää kaikki paska ois ohi ainaki tältä osin. Sitte oon miettiny, että miltä se mahtaa tuntua, ku rakas nouseeki siviilivaatteet päällä sieltä bussistä, eikä mun tarvikaan enää sunnuntain tullen viedä sitä takas bussille. Tuunko ikävöimään jotain tästä inttiajasta? Tuleeko se oleen vaikeeta ku rakas onki koko ajan taas siinä vieressä? Välillä vaan toivoisin, että aikaa vois vaan kelata eteen päin ja sit kattoo taakse päin, että nopeestihan se meni. Yks vuosihan se vaan on, mutta silti yks liikaa. Ja tietenki, onhan tää taas yks kokemus enemmän.


Viikonlopusta sen verran, että oli aika normi viikonloppu. Lauantaina riideltiinki taas vaihteeks. En vaan jaksa enää sitä, että viikolla lupaillaan kaikkee, mutta viikonlopun tullen kaikki lupaukset on jo unohdettu tai niitä ei jaksakaan toteuttaa. Toivottavasti koko vuosi ei tuu oleen tollasta, koska sitä en jaksais. Ja jos niin, niin en tiiä mitä tapahtuu sitte. Tauko maybe. En voi olla vaan sellanen tyhjien puheitten vastaanottaja, vaan teot ne on jotka merkitsee, puhe on vaan puhetta. Puhuminen on helppoo, tekeminen onki sit jo paljo vaikeempaa.

Toivottavasti asiat rupeis sujuun paremmin. Kyllä ainaki valosammalta näyttää, sunnuntai ja ja tää päivä meni jo hyvin. Kyllä se tästä.